Antti Kuoppala Alahärmä – viimeinen veteraani, jonka kohtasin.

Antti Kuoppala Alahärmä – viimeinen veteraani, jonka kohtasin. Antti, ja muut kohtaamani veteraanit, teidän kunniaksenne. Isänmaan sankarit.

Sotiemme veteraanit ovat harvenemassa. Ikääntyneet miehet korjaa kuolo vuorollaan.

Elämäni aikana en oppinut tuntemaan omia pappojani, molempien sotien veteraanit nukkuivat pois ennen syntymääni. 70-luvulla, kun olin lapsi olivat kommunismi ja taistolaisuus kuumimillaan. Tämän Suomen salatun sotahistorian talvi ja jatkosodasta yrittivät mustamaalata meille kasvaville nuorille kommunistit. Pioneerikerhot ja Kristiina Halkolan taistolaislaulut raikuivat. Omat pappani olivat kuolleet. Isäni ajoittain avasi tuskaa, jota pappani oli sodassa kärsinyt- kaikki muut vaikenivat. Oman pappani sodanajan jälkeinen tuska ja sairastelu päättyi rintamiestalon saunarakennukseen hirsikiikkuun. Niin loppui elämä ja kärsimykset- mutta meiltä jäi kuulematta kaikki ne mitä meidän olisi pitänyt saada kuulla.

Kun tulin kohti aikuisuutta selvitin maani historiaa, ja tajusin, että millaisen työn pappani ja hänen sukupolvensa tekivät puolustaessaan maatamme ja säilyttäessään itsenäisyytemme. Tiedän naurettavat sotasyyllisyys kysymykset ja rahat, joita korvauksina kansamme maksoi syyttömänä. Muistan kuin eilisen päivän, kun kansamme sai tietää, että viimeiset korvaukset on maksettu. Hoitajana olen kohdannut veteraaneja sekä laitoksissa, että myös kotihoidossa. Muistan erityisesti ikäänkuin suoraan Väinö Linnan romaanista erään veteraanin, jonka nimi oli oikeasti Antti Rokka.

Veteraanit, nuo vanhukset valkoisine kutreineen ja jo uupunein vartaloineen.

Ne jotka saavuttavat korkean iän uneksuvat menneestä elämästä nukkuessaan. Usein sai kuulla varoitushuutoja heidän nukkuessaan, sota-ajan traumat toistuivat varsinkin demetoituneiden vanhusten mielissä. Suurella kunnioituksella ja arvokkuudella heitä hoidin- kunniavelkaa oli kertynyt. En tiedä onko kaikilla hoitajilla suurta kunnioitusta veteraaneja kohtaan, mutta mielestäni pitäisi olla.

Kotihoidossa kohtaisin Antin, vaimonsa kuoltua hän jäi yksin kotiin, josta ei halunnut lähteä. Hän sai silloin kesällä viimeinkin valkoisen ruusun ristin, korkeassa iässä- juuri ajallaan. Miksi näin myöhään? Antin pöydällä oli ansioristi pitkään kauniissa rasiassaan. Anttia katsoessa mietein, miksi näin myöhään? Kuinka moni veteraani kuoli koskaan saamatta ristiä? Valtiovalta on hoitanut arvokkaat veteraanimme huonosti. Jokaisen veteraanin olisi eläessään kuulunut saada edes kokea tämä kunnia- vähintä mitä olisimme voineet tehdä. Anttikaan ei saanut nauttia rististään kauan ja vaimonsa oli kuollut juuri ennen sen myöntämistä. Antti kuoli samana vuonna kun sai kunniamerkkinsä.

Ne jotka tulivat hengissä kotiin eivät saaneet kunniaa, eikä kriisiapua. Syy, oli sotasyyllisyys ja häpeä. Veteraanit vaiettiin unholaan. Onneksi ajat ovat muuttuneet, ja he ovat viimeinkin saaneet kunniansa ja paikkansa meidän yhteiskunnassamme. Monenlaista sota-ajan tarinaa kuulin kotihoidossa ollessani Alahärmässä. Uskomattomia ihmiskohtaloita, ja menetyksiä. Tragediaa. Alahärmässä näin paljon Mannerheimin tauluja, ja ristin sanoja. Kollaan muistotaulu-”kestä kohtalosi iskut niinkuin kollaa kesti.” Näillä ihmisillä oli sankarvainajien kuvia kehyksissä, ja he kertoivat monen monta tarinaa kaatumisista ja tapahtumista. Eräs vanhus kertoi, että kun 20-vuotiaan pojan ruumis saapui oli isänsä halunnut tarkistaa ruumiin, ja todeta miten pojan oli käynyt. Eräs vanhus kertoi, että hän oli kolmetoista ja heillä oli iso maatila johon vain hän jäi piika-tytön kera, äiti ja isä olivat jo 30-luvulla kuolleet keuhkotautiin.Hänellä oli neljä veljeä-  kaikki veljet kaatuivat.

Erityisesti muistan vanhuksen, jonka kirjahyllyssä oli kortti- hoitajana oli tapana katsella kuvia, ja vanhukset mielellään kertoivat vanhoista asiosta. Hyllyssä oli vanhahko postikortti- kysyin saanko katsoa?. Vanhus lupasi. Ja luin ; terveiset täältä, minä kyllä pärjään, oletko muistanut harjoitella kovasti urheilua. Tulen kyllä täältä, sitten nähdään. ISÄ.   Vaan isä ei tullut koskaan, vanhus pyyhki kyyneleitä. Kortti oli vuosia ja vuosia ollut hyllyssä. Sota teki paljon orpoja ja leskiä- vaan valtiomme sulki nämäkin ihmiset häpeään, kuten veteraanit ja unohti heidät. Nyt ovat ajat muuttuneet ja saamme puhua kipeistä asioista. Kuten sotaorvoista, leskistä, ja veteraaneista sekä kaatuneista. Saamme puhua traumoista, ja veteraanien oikeuksista. Voimme nostaa ääntämme ja vaatia heille viimeisille veteraaneille kunniaa ja huolenpitoa! Kohta he ovat poissa- kun tämä sukupolvi katoaa-katoaa paljon muistoja ja koettua elämää.

Sotapolku.fi on virtuaalinen muistomerkki veteraanillesi. Airi Räisänen on turkulainen sotaveteraanin lapsi, joka kertoo ettei lapsena tajunnut, eikä nuorena ymmärtänyt arvostaa veteraaneja. Siksi esimerkiksi hän on käynyt sotapolku. Fi verkkopalvelussa kunnioittamassa sankarivainajia virtuaalisella muistomerkillä. Sotapolku.fi kautta saa myös joukko-osaston kulusta tietoa. Olen saanut oman mummoni veljen kaatumisesta ja sen päivän tapahtumista kuvauksen. Eri joukko-osastoista on myös kirjoja,kuten Kalajokilaaksosten ym. Martrikkelikirjoja on myös.Omaiset voivat tallentaa veteraaninsa tiedot palveluun. Tietoja saa tilattua myös kansallisarkistosta. Itse tilasin juuri eilen kantakortteja omista sukumme veteraaneista. Veteraanin hautakiveen kannattaa hankkia veteraanitunnus tai tammenlehvätunnus. Naisille on omansa.

Sodassa kaatui paljon nuoria miehiä, joiden ainutkertaisen elämän menettäminen oli kova hinta jonka he maksoivat, että me saisimme elää vapaassa maassa. Heidän kunnioittamisensa, ja muistonsa elävänä pitäminen on meidän velvollisuutemme, ja meidän on jaettava tämä myös kasvaville sukupoville. Oman historian ja itsenäisyyden kunnioitus on pohja ihmisen elämälle, se on pohja jonka alla maa kantaa., seisomme sen kallion päällä. Tiedät kuka olet, ja kuka on sinulle rakentanut tämän maan, tiedät kuka on uhrannut henkensä, jotta sinä voisit elää vapaana ja elää hyvää elämää.

Tänä syksynä tulee 80-vuotta talvisodan alkamisesta. Kansallista veteraanipäivää alettiin viettämään vasta 1987. Häpeällisen myöhään. Rintamasotilastunnuksen saaneet saivat 1.9.1971 alkaen rintamasotilaseläkkeitä ja lisiä. Useat olivat jo kuolleet saamatta mitään tunnusta tai korvausta. Kuntotusmäärärahaa kunnat ovat saaneet 1989, ja kotona asuville tukea on annettu 2011 lähtien.

2019 lakimuutos tulee, ovatko kunnat varautuneet? Sotaveteraaniliiton koulutuskiertue on alkanut. 1.11.2019 Kunnat velvoitetaan järjestämään veteraaneille maksuttomasti heidän kaikki kotona tarvitsemansa asumista tukevat palvelut. Kunnat laskuttavat kustannukset valtiokonttorilta,kuten sotainvaliden kohdalla. Lakimuutos on veteraanijärjestöjen viime vuosien edunvalvonnan ponnistuksista suurin ja Sotaveteraaniliitto haluaa varmistaa, että tieto laista ja sen edellytyksistä tulee jalkautumaan myös kuntiin.

Kun veteraani kuolee mihin kunniamerkit?

Olisi toivottavaa, että vanhempien kunniamerkit kulkisivat suvussa perintönä ja muistona heidän tekemästään arvokkaasta työstä. Mutta jos tähän ei ole mahdollisuutta ja ne halutaan luovuttaa muualle säilytettäväksi, voi asiaa tiedustella sotaveteraaniyhdistyksestä. Useat kotiseutumuseot ja erilaiset perinneyhteisöt ottavat vastaan kunniamerkkikokoelmia.

Antti- ja muut joita kohtaisin hoitajana olivat hienoja miehiä-paljon kokeneita. Oman isänmaani kohtelu meidän sankareitamme kohtaan hävettää minua. Minulla on kaunis muisto. Istuin Antin kanssa sohvalla kunniaristi edessämme, Antti sanoi "siinä se nyt on"- minä ajattelin, että Jumalalle kiitos, että sait elää tämän hetken ja pidin hänen kädestään kiinni. Isänmaan puolesta kuolleiden kunnialle. Viimeisten veteraanien iltahuutojen hetket ovat käsillä – meillä on viimeiset hetket palvella heidät kunnialla loppuun saakka. Kunnia heille joille se kuuluu- Sodissamme taistelleet isänmaamme kunniakansalaiset sotiemme veteraanit.

 

 

minskukoskela
Kauhava

Elämän mittaisella matkalla kanssa ihmisenä. Politiikka ja yhteiskunta ilmiöineen kiinnostaa. Pidän historiasta- ja olen tutkijaluonne. Entinen sotilaskotisisar, ja kapiaisen vaimo, Ilmask /kauhava jäi sydämeen. Sotahistoria kiinnostaa,aiheiden pohtiminen, jotka liittyvät myös maanpuolustukseen.Olen myös realistinen maailmaparantajatyyppi, rakastan luontoa ja eläimiä. Jonkinlaisia Äiti- theresa oireita koen ajoittain- nuorena enemmän, vanhemmiten realiteet ovat nousseet esteeksi.
Olen lähihoitaja, sosiaali ja terveysalan ammattilainen; Kokemusta ihmiselämän kaikista puolista(tämän voit todeta blogi kirjoituksistani) Opiskelen yhteiskuntatiedettä,ja sosiaalialaa. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Ihmisarvo on jakamaton,ja ihmisen perusoikeudet on turvattava. Rakastan luontoa ja eläimiä.Olen sosiaalinen ja avoin. Pidän asioiden pohtimisesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu